Ihan huisi vuosi, 2016!

Voisi olettaa, että irtisanomisten jälkeen elämä on pilalla, tullee köyhyys ja masennus kaikilla koristeilla. Ei tullut, ei!

Kuten Pekka-pomo sanoi:"Jos aamuisin tuntuu, että ei huvita mennä työpaikalle, kannattaa miettiä uutta". Irtisanomisten aikaan tunsin, että tämä on minun hetkeni.

Olin helpottunut, villi ja vapaa (no, näin suhteellisesti), nautin vain minusta.

Minulla oli hyvä työnantaja, mutta minä en enää ollut täysillä mukana. Minun piti tietää niin paljon, ymmärtää niin paljon, olla joka paikassa niin paljon ja jossain vaiheessa jo itestä alkoi tuntua, että ihan joka päivä ei ollut kaikki muumit kotona.

Elämäntilannekin oli jo siinä vaiheessa kohtuullinen. Työnantajan piiiitkän palveluksen aikana oli koti maksettu, poika lähtenyt maailmalle ja itellä pienet menot. Kiitos TA:lle menneistä vuosikymmenistä!

Niinpä sitten päätin ilmottautua vapaaehtoiseksi lähtijäksi enkä ole päivääkään katunut. Terveisiä vaan entisille työkamuille!

Jatkoin opiskelujani, haaveena oli valmistua talousassistentiksi. Aloitin, kun kuulin ekoista yyteistä. Silloin jo tuli tunne, että minun tieni erkanee toiselle polulle. Marraskuussa viimein oli paperi kourassa. Se vaan ei enää tuntunutkaan niin ihmeelliseltä ja suurelta. Olin kevään ja kesän aikaan hurahtanut ihan uusiin tuuliin.

Ajattelin tenttiä kaikki, jotka käytännössä opin Amk:n puolella. Yrityksen riskienhallinnasta tuli jymymenestys arviointipuolelta. Asia siis kiinnosti, koskapa tuotokseni oli kehuttavissa. Innostuin lisää. Luin julkishallinnon, joka oli (anteeksi kunta-alat) tylsää vääntämistä, mutta tulipahan tehtyä. Tuotanto ja logistiikka oli entistä työtäni ja ihan riehaannuin tenttimisen aikana, olin hyvä, koska tiesin jo kaiken. Tenteistä tuli huumetta tiedonjanoiselle. Selvitin johtamisen kimurantit kuviot. Koska kyseenalaistan aina kaiken, niin moneen otteeseen oltiin open kanssa nokka pokkaa. Vielä on vähän kesken tuonti/vienti-toiminnot.

Paljon siis mahtui tietoa pieneen päähän ja tuskin tähän loppuun.

Kesä hurahti karvasen tyttären kanssa puutarhahommeleissa. Koska vanhuusraja karvakasalla on kirkkaasti ylitetty, olen iloinen koko kesän yhteisistä touhuista. Kerrankin minulla oli myös huppanalle aikaa.

Puutarhahommelit meni tietysti koiramaailman tyyliin eli, kun äippä huokaili tyytyväisenä tasattuaan sata monttua, oli karvakaivuri työntouhussa selän takana. Koska karvakasa on kuitenkin rakkaampi kuin nuo yrtit, niin äippä antoi koiran touhuta, mitä koiran kuuluu touhuta.

   Välillä me vaan nautiskeltiin...ei ollut kiiru mihinkään!

Miniänkin sain, mieluisen. Olin niin iloinen, että nuoret löysivät toisensa. Totesin tässä uudessa tilanteessa, että ihan höperö anoppi, niin iloinen ja höperö.

Niin meni kevät, kesä, syksy ja talvi tuli. Olen touhunnut koko vuoden eikä missään vaiheessa mikään tuntunut pakolta. Olen ladannut tuota kukkakaalia, jota aivoiksi kutsutaan. 

Jos negatiivista vuodesta satun mainitsemaan, niin sehän on useimman huulilta pyrkivä kirosana Hallitus. Köyhät kyykkyyn, työttömille sapiskaa ja sitä rataa. Kun ikää karttuu ja on näinkin arvokkaasti vanhentunut, niin kyykkyyn en taivu. Seison ihan suorin jaloin ja syön Rennietä närästykseen, jonka aiheuttaa hapan hallitus. Mennään tyyliin, kun on alamäki, antaa mennä vaan ja vielä liukuri persiin alle, niin mennään vielä lujempaa!

En vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona, mutta aika sen näyttää. Ehkä minusta tulee jotain, ehkä olen vain minä. Ehkä vuosi 2017 kertoo sen tullessaan.

Kiitos kaikille ihanille ihmisille vuodesta 2016!             

                     Hyvää Uutta Vuotta 2017!

Perjantai, 22.4.16, viimeisen ruusun päivä...lähdön ruusu...kyynel kirvelee silmäkulmaa...

Klo 7 tytöt saapuvat työpaikalleen, viimeinen rupeama. Vaikka näennäisesti kaikki on kuin ennenkin, aistii lähdön tunnelman. Pikku piru ja omatunto pitävät omaa kisailuaan kumpikin omalla korvallisellaan. Pikku piru kuiskii, jotta mitä väliä enää, tämä on nyt loppu, slut. Omatunto muistuttaa, että hei, sä saat tältä päivääkin palkan eli alappas puskea sitä urakkaa. Naurattaa, kun kuulen jonkun hihkasevan, että pitäiskö meidän tehdä töitäkin.

Itselläni on jo selvät suunnitelmat, mutta tunnen työkavereitteni puolesta kitkerää katkeruutta tilannetta kohtaan. Mutta, kuten Pekka sanoi:" Tällä kertaa Masi ei pärjännyt markkinavoimille".

Jos joku miettii, mitä on nuo markkinavoimat, niin omien sanojeni mukaan: "Markkinavoimat on se yrityksen raaka vastustaja. Kun yritys ja markkinavoimat ottavat mittaa painimatolla, niin tänä huonona aikana markkinavoimat poikkeuksetta ottaa tiukan niskalenkin ja lätkäisee yrityksen surutta lattiaan. Markkinavoimat hehkuttaa voittoaan ja yritys häipyy lyötynä omaan nurkkaansa"

Viimeiset pöksyt matkalla varastoon.

Pakkaamme ammattitaitomme surunsiniseen laatikkoon ja lähetämme sen muistojen varastoon.

Ei kuulu enää saksien naksutus, ei prässien eikä höyryjen suhina, ei lappukoneen surina. Ei kuulu puheen sorina eikä hervoton naurun hyrähdys. Ei juoksentele enää Päivi, Masin nopein hiiri Conzales sininen villatakki lepattaen ja heittele sanasia sinne sun tänne.

(Kuvat Pikku-Sirpalta)

Parasta vanhana kääkkänä olemisessa on se.

että saat olla omituinen ja

nuorten on käyttäydyttävä kohteliaasti ja nieltävä tempauksesi.

-Niela Eliason-

(Testasin asusteita tulevaan seremoniaan)

 

Ellei joku satu tietämään,

mitä eläkkeelle pääseminen tarkoittaa,

niin kerrottakoon asia:

Kun ihminen elää tarpeeksi vanhaksi,

hän saa kaikessa rauhassa tehdä,

mitä hän haluaa!

-Tove Jansson-

 

 

 

(kuva Merviltä)

 

Pekka sanoi minulle, että älä koskaan aliarvioi itseäsi ja sama pätee teihin, ihanat työkaverit. Minä tiedän ja te tiedätte, että tuo työyhteisö on tehnyt meistä vahvoja, vahvempia kuin itse uskommekaan.

 

 Vuodet verkalleen ovat vierineet,

ilot ja surut yhdessä koimme,

kun rinnakkain olemme työskennelleet

kaiken yhteiseen pöytään toimme.

Rakkaita työkavereita nyt kaikesta tahdon kiittää.

Näistä rikkaista yhteisistä vuosista niin paljon muisteltavaa riittää.

Tie uusi nyt kutsuu kulkijoita, oven tutun takanain suljemme.

Työtä kaipaa en, teitä muistelen, kun uusia polkuja kuljemme.

 

Ihan kohta jään työttömäksi eli pääsen työttömien häpeäpaalun jatkeeksi. Otanko jo valmiiksi perusilmeeksi "anteeksi, kun olemassa" vai kuljenko pää pystyssä näyttäen, että, kyllä, itsetunto on kunnossa ja pienen ihmisen ego jatkaa kasvuaan? Valitsen jälkimmäisen, kävi miten kävi.

Pääsen nauttimaan kaikesta siitä, mitä hallitus on pikku hiljaa lupaillut. Ansiopäivärahan kesto lyhenee, päivärahan veroprosentti on kohtuuton (pitääkin aikanaan muistaa pirauttaa kaverille eli verotoimistoon), koulutustukia leikataan ja listahan on loputon. Olen onnekas, kun minua on muistettu noin monin tavoin. Mikäs tässä ollessa.

Katselen ehkä silmät kiiluen tiettyä työpaikkaa, mutta joku osaaminen saattaa puuttua. Ehkä sen duunin saa kuitenkin maahanmuuttaja, joka meidän verovarojemme turvin koulutetaan kyseiseen työhön. Minähän joudun väistymään, koskapa koulutusrahoja on leikattu ja saatan jopa menettää päivärahan, jos erehdyn opin tielle. Ihanaa, että olen saanut tämän mahdollisuuden maata kotona mitään tekemättä ja ihan hallituksen puolesta. Minulle on näin varmistettu, että ainakin sen 400 päivää vedän lonkkaa.

En minä nyt kuitenkaan alistu moiseen. Koskapa omaan vissiin jonkun ADHD:n, niin huitelin työn ohessa hankkimassa tutkintoja sieltä sun täältä. Tällä hetkelläkin paukkuu uutta putkeen. Kyllä, se oli välillä raskasta ja ihan oikeasti teki mieli monta kertaa pistää homma poikki. Mitä järkeä oli yleensäkään väsyttää itseään, kun oli vakaa työnantaja eikä huolta huomisesta?

Sitten koitti se päivä jolloin Suomi painettiin suohon. Työnantajani joutui tunnustamaan tappionsa ja näin vaatetusala on Suomessa kohta muisto vain. Tämä ammattikunta häviää tästä maasta pikku hiljaa, kun kauppaliikkeet teettävät asusteensa riistomaissa, mutta se on sitten toinen juttu. Lähden siis minäkin kilometritehtaalle.

Vaikka homma on kurja ja hatuttaa ja sapettaa, niin tänään koin jotain perin kummallista ja ihmeellistä. Ei se tulevaisuutta vielä yhtään mihinkään muuta, mutta pää pystyssä ja selkä suorana kuljin loppupäivän, myöskin vähän hämilläni.

Keiteleen kunta kera työnantajani järjesti semmoisen haastattelutilaisuuden, johon kipiteltiin itsekukin kerrallaan. Haastattelijana toimi Mikko Heickell, http://koulutusheickell.fi/ , jota oman käyntini jälkeen suosittelen ihan jokaiselle. En edes osannut ajatella kaikkia osaamisiani vahvuuksinani. Kun hän kokosi kokemukset, koulutukset, ym., niin vasta sitten itse tajusin, että helkkari, minähän taidan olla ihan ok. Samalla tuli niin mahtavia neuvoja ja vinkkejä työnhakuun, että melkeinpä minäkin suulas vaikenin silmät pyöreinä. Sanoin, että ikäni puolesta käy kyllä niin, että nuoremmat painaa saparot viuhuen ohi, niin että helähtää. Mikko oli sitä mieltä mieltä, että ei se aina ehkä niin mene. Tässä tosin päästään sitten siihen, että eläkeikääni nostettiin ja sehän on nuorilta pois, minun on pakko tunkea väliin sotkemaan pakkaa. Mutta, iso kiitos kunnalle, TA:lle ja Mikolle!

Jatkan matkaani uskoen huomiseen. Jatkan matkaani pää pystyssä. Jatkan matkaani itseeni luottaen.

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaa saa antaa periksi. -Vilijonkka-

Olen miettinyt käsitettä riippuvuus johonkin ja sen aiheuttamat ilot ja surut. En kuitenkaan löytänyt mitään puutarhariippuvuudesta. Wikipedia kertoo riippuvuudesta osimoilleen seuraavaa:

Riippuvuus eli addiktio (lat. addictio ’jättäminen jonkun valtaan’) on pakonomainen tarve harjoittaa jotakin toimintoa tai kokea tietynlainen tunnetila. Riippuvuuden vaikutus elämään vaihtelee hyödyllisestä ja elämää ylläpitävästä terveestä riippuvuudesta haitalliseen riippuvuussairauteen. Riippuvuudet voidaan jakaa kehollisiin tai henkisiin (fyysisiin tai psyykkisiin) riippuvuuksiin. Riippuvuus liittyy usein mielihyvähakuisuuteen. Yleisiä haitallisia riippuvuuksia ovat esimerkiksipäihderiippuvuudet, lääkeriippuvuudet, nettiriippuvuus ja peliriippuvuus. 

Tuohon selvitykseen lisättäköön siis hortonoministi. Naisimmeinen, joka ei koskaan ennen viime kesää voinut sietää yrttejä, hurahtaa täysin kukkaloistoon eikä voi vastustaa kiusauksia. Viime kesän aikaan alkoi tulla todella pahoja oireita. Etsin netistä tukiryhmiä, mutta se vain pahensi asiaa. Näillä kukkahattutädeillä oli toinen toistaan ihanampia puutarhoja. Hurahtanut naisimmeinen oli tukehtua kateudesta.

Kun hurahtanut naisimmeinen kävelee kukkakaupan ohi, hänen silmänsä nauliutuvat valtaviin amppeleihin. Tutkii hän äkkiä kassia, jotta olisko lomppa eksynyt matkaan. Yes, sieltä löytyi ja niin amppelit saavat uuden kodin, jossa hurahtanut naisimmeinen vasta opettelee oikeaa kastelusysteemiä. Yleensä yrtit menehtyvät ennen kuin kesä on puolessa. Oikeaa hintaa ei isännälle passaa paljastaa, vaan todeta yksinkertaisesti, että ostin, kun halvalla sain.

Puutarha koettelee hurahtaneen naisimmeisen luovuutta. Hän, joka on osan elämäänsä viettänyt crossiradoilla ja repinyt radan reunoilta horsmia, koittaa nyt saada jotain kaunista aikaan. Onneksi hän on oppinut tuntemaan kivet ja kivien mahdollisuudet. Kun kerää semmoset 10v. radalta kiviä, niin ihme, jos ei opi.

Kuten riippuvuuksissa yleensä, niin myös hortonoministi saa välillä agressiokohtauksia. Kukaan eikä mikään saa tehdä mitään poikkeavaa hurahtaneen naisimmeisen tontilla. Se on hänen valtakuntaansa eikä kellään ole lupa edes heinää katkaista vahingossakaan. Hurahtaneella naisimmeisellä on kuitenkin ihana, rakas karvainen tytär, joka on hyvinkin innokas apuri tekemään kukkamonttuja. Ikävä kyllä, ne tahtovat lipsahtaa ihan vääriin paikkoihin.

Hurahtanut naisimmeinen alkaa kiljua melkeinpä hysteerisenä, jotta pois, pois! Elä kaiva niita hemmetin monttuja, pois pois! Tää ei oo todellista! Koira siinä vähän aikaa tilannetta tutkailee ja ihan selkeesti ajattelee, että äipästä on tullut kaheli.

Yksi ikävistä sivuoireista nistillä on pölliminen. Hurahtaneelle naisimmeiselle on käynyt näin jo kerran. Hän tiesi, että isännän harkot on varattu johonkin, mutta sormia syyhytti ihan silleen kamalasti. Oi, miten hienot kukkapenkit niistä tuli.

Olipa hurahtanut naisimmeinenkin niitä etsimässä, kun isäntä ihmetteli, jotta minnes ne oikein katosivat. Kun sitten tajuntaan iski harkkojen nykynen tila, niin teksti on suurinpiirtein sensuroitu.

Hurahtanut naisimmeinen selitti nyyhkytarinaa, että ottaahan alkoholistikin kunnon huikan, kun elämä potkii päähän. Minuakin on elämä potkinut päähän, mutta en nyt ihan heti muista milloin, mutta usko vaan, että helpotti, kun tuli niin hieno. Hurahtanutta naisimmeistä katsottiin jälleen päätä pyöritellen.

Mitähän hurahtanut naisimmeinen seuraavaksi puuhaa, se jääköön nähtäväksi ja kuultavaksi...

Kuin sumu, valtasi haikeus tänään hallin. Olo oli jotenkin pelottavan odottava. En osannut paljon suutani aukaista, taputin vain työkavereita olalle. Lähdön hetki, työkaverista luopuminen, itku rinnuksissa. Kokoontuminen viimeiseen yhteiseen hetkeen.

M.A.S.I Company Oy:n halli, leikkaamon osa. Kuva Marjatta Nuutinen

Pekka Vyyryläinen, meidän pomo, piti "muistopuheen". Kuten jokainen osaa silmillään katsoa, niin harmitus tämänhetkisestä tilanteesta oli aitoa ja puheesta kuulsi suru. Nykyinen taloustilanne pakotti näihin julmiin muutoksiin eli kuten Pekka sanoi, niin Viimeinen Mohikaani on tiensä päässä. Tästä eteenpäin ei Keiteleellä enää ommella farkkua. 

Kiitos, jonka Pekka antoi lähteville työkavereille, tuli täydestä sydämestä. Siihen on selkeä syy. Pekka on oppinut tuntemaan valtaosan, koska harvassa työpaikassa on enää näin kauan palvelleita, suurin osa 30-40 vuotta. Miltä se mahtaa tuntua, kun Keiteleellä pyörähtäessä ei enää tuttu työntekijä kävelekään vastaan? Varmasti haikeaa.

Tänä päivänä oli yksi joukosta poissa. Meidän Pekka Puolakkamme, vielä kerran lämmin osanotto omaisille. 

Pekka Juniori Puolakka, joka on nyt valittu hallituksen puheenjohtajaksi, puhui niin kauniisti ja lämmöllä isä Pekasta. Hän kertoi, kuinka tärkeä paikka tämä tehdas isälle oli. Isä Pekka kävi meidän kanssamme läpi konkurssit, saneeraukset, ylämäet ja alamäet. Aina oli täysillä mukana ja jaksoi uskoa tulevaan.

      Lämmöllä muistelen Pekkaa itsekin.

      Kuva. Terveyshymy.fi

Huumoria tupsahtaa tietenkin joka tilaisuuteen ja niin tänäänkin. Pekka(Vyrtsi) järjesti avioliittoni uusiin puihin kutsumalla minut paikalle vallan toisella sukunimellä. Siinäpä sitten halatessani Pekkaa kuiskasin korvaan, että josko hää sitten vaikka esittelisi minut tälle uudelle siipalle. Kiitos, Pekka, tästä hymystä ja kiitos ansiomerkistä, ruususta ja lahjakortista. Paljon oli tytöille lahjoja ja ruusuja annettava ja paljon kauniita sanoja.

Kaunis lahjapöytä 

Yhteisen hetkemme kruunasi Hilkan ja Ullan taidolla taidolla kehitetyt kattaukset, joista löytyi kaikkea hyvää.

Meillä on ollut montakymmentä vuotta tiivis "perhe". Välillä on perheenjäsenet ottaneet napakasti yhteen, välillä iloittu pienestäkin asiasta yhdessä. On menty läpi harmaan kiven rinta rinnan, aina yhdessä. Nyt on yksi osa katkaistu pois ja se tekee niin pirun kipeää.

Ei Masi mihinkään lopullisesti katoa, vielä jää topakka porukka tekemään kaikkensa, että Masin tarina jatkuu vielä pitkään.

Meidän täytyy vain yhdessä uskoa, että se yhden osan katkaisu on uuden alku ja katkaistua osaa muistelemme lämmöllä. Katkaistu osa on ollut niin kauan osa elämäämme, että ei muistoista mihinkään katoa.

Vielä kerran, rakkaat työkaverit...tsemppiä tulevaan. Minun tulee teitä niin ikävä!