piha%20003.jpg

Kivi on elementti, johon joskus syntyy kiinteä viha-rakkaussuhde. Kivi on kaunis, kun se on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kiviä vihaa, kun ne pomppii nenän eteen silloin, kun niitä vähiten kaipaa.

Omalla pihalla pirullisin kiven olomuoto on sepeli. Sepeli on toki kaunista, kun kevään irtolehtimylläkkä on ohi ja, jos sitä talven linkousten jälkeen on enää vähääkään jäljellä. Nolointa sepelissä on todellakin talven linkous, kun keväällä huomaat sen levinneen naapurin puolelle ja ohikulkiessasi vienosti tuijottelet toiseen suuntaan. Irtolehdet on sitten oma juttunsa. Et voi haravoida niitä, kun perhanan sepelit tulee mukaan. Olen kyllä pyytänyt lehtipuhallinta, mutta jostain syystä sitä ei vieläkään (muutaman vuoden jälkeen) näy. Saan sen toki itsekin rautakaupasta, mutta periaatteen ihmisenä en sitä osta, koskapa se on minulle luvattu. Siinä sitten isoon ääneen vedän mielenosoitusta nyppimällä lehtiä sepelin seasta.

Minulla on piha täynnä kivirakennelmia. Luulen, että aikasemmassa elämässäni olen ollut Retu Kivisen serkun vaimo Hulda. Kauneinta, mitä olen saanut aikaan, on saunapolku luonnonkivistä. Sitä ähräsin noin viikon ja suoraan sanottuna se näytti ihan kamalalta alkuun, mutta kun ruoho kasvoi kivien väliin, niin voin vain ihastella. Mutta ilman vihantunteita et pääse noista omista rakennelmistasikaan. Kun olet reunustanut käytäviä tahi rantaviivaa, niin ensimmäinen homma keväällä on putsata ne. Jos heittäydyt laiskaksi, niin hetkeä myöhemmin siellä heiluu horsmat. Lehtihän on maatuessaan erinomainen kasvupohja. Tänä kesänä rantakivikossa tutustuin myös kyykäärmeen anatomiaan. Nostin kiveä ja kyy tuijotti hetken suoraan silmiin. Tuumasin sille, että tänne et kuulu, nappasin hännästä kiinni ja heitin järveen. Tiedoksi kaikille, että yhtään eläintä en kykene tappamaan. Kyy muuten ui yllättävän hyvin.

Suurimman inhoni kiviä kohtaan saa Lepiksen crossirata. Oppikirjat sanovat, että jääkausi vyörytti kivet matkassaan ja olen satavarma, että kulkureitti sijaitsi juurikin tuon radan läpi. Radalla on pituutta semmoset 1,6 km ja kesäisin käyn sen läpi 2-3 kertaa viikossa, jos poika on ajamassa. Joka ikinen kerta siellä on se sama määrä möllyköitä noussut pintaan. Olen tullut siihen tulokseen, että jossain siellä syvällä maan uumenissa on äiti ja isä kiven koti ja touhuilee siellä ahkerasti ja jälkikasvu on taattu. Minulla on työkaluina harava ja hanskat. Olen kuulemma maatyöläinen, keitsulainen kuli ja kiviprinsessa.

Eikä unohdeta rakkeja. Koirathan samaistuu emäntään tai päinvastoin. Meillä koirat ei pihalla leiki palloilla tahi kepeillä. Näille kovakallosille täytyy heitellä kiviä, jotka ne sitten kantaa nurmelle. Nurmen leikkuun aikaan juoksentelet sitten etsimässä ne kivet, koskapa ison kiven osuminen leikkurin teriin on hunajaa korville. Koirat on tosin oppineet olemaan kaukana leikkuun aikaan, koska ovat hokasseet, että joku hihkuu siellä joka kerta pää punasena.

Pojan sanoin:"Äiti sinulla on ongelma...toiset vetää viinaa ja huumeita...sinä olet kivinarkomaani"