Joka vuosi, kun lähestyy päivämäärä 6.12, herkistyn jollekin tunteelle, jota en niin kovin ymmärrä. En ole itse kokenut sinä päivänä mitään sanottavaa, jotkut muut ovat. Sen tuskan olen pystynyt aistimaan vain valokuvista tai filmeiltä. Ei ukki ja mummu niistä ajoista puhuneet. Ukki soti Suomen puolesta ja ukin menetin liian aikaisin.
En ole koskaan tarvinnut pelätä sotaa, en tiedä mitä se on. Voin vain kuvitella sen hädän ja pelon. Mummu oli yksin lasten kanssa, odotti ukkia kotia. Miten monta vuotta, en edes tiedä sitä. En koskaan asioita tiukannut, jos yritin , meni mummun huulet tiukasti yhteen. Tiedän vain, että mummu rakasti Karjalan kotia, josta oli kahteen otteeseen lähdettävä. Kolmatta kertaa ei enää tullut.
Mummu kodissaan siellä kaukana.
En voi kuvitella, miltä tuntuu lähteä sieltä kaukaa vain kakarat kainalossa ja muutama tykötarve kapsäkissä. Ei isoja jäähyväisiä, kiireesti taipaleelle, jättää kaikki rakas taakseen. Nokka kohti tuntematonta eikä paluuta ole. Miltä tuntuu pitää itsensä kasassa lasten vuoksi tietäen, että rakkaasta kodista on enää vain piippu pystyssä.
Kaikki on mennyttä...tervetuloa tulevaisuus, mikä se sitten ikinä onkaan. Mitkä mahtoivat olla ukin ajatukset piipun vierellä?
Joka ikinen vuosi minua alkaa itkettää, kun katson näitä kuvia. Minkälainen oli matka Salmin pienestä Tiijalan kylästä ensin Saarijärvelle ja toisella kertaa Maaningalle? Olen vain lukenut kertomuksia evakoiden kohtelusta, tuntui ettei heillä ollut edes ihmisarvoa. Oliko mummulla lapsineen, en tiedä.
Kun miehet lähtivät Suomea puolustamaan, mitä olivat mietteet tuolla hetkellä? Miten vaimo ja lapset pärjäävät? Ehkä heillä ei ollut aikaa ajatella, kun oli täysi työ yrittää pysyä hengisää, että pääsee joskus takaisin kotiin. Kotiin vaimon ja lasten luo. Moni ei päässyt, niin moni uhrasi itsensä Suomen puolesta. Moni pääsi, mutta vammautui pahoin, ei heistä ollut enää turvaksi rakkailleen.
"Tuntematon Sotilas" on ollut minulle se sodan "raamattu". Elokuva on kertonut minulle kaiken sen, minkä helvetin sotilaat ja lotat kävivät läpi. Joka ikinen vuosi katson sen yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka osaan sen jo ulkoa läpi. Elokuvasta tiedän, mitä se tuska on ja itken sitä surua.
En ole joutunut pelkäämään sotaa, olen saanut hyvän elämän. Sotaveteraanit ja lotat antoivat meille Itsenäisen Suomen, ristin käteni yhteen ja kiitän!
