Ihan kohta jään työttömäksi eli pääsen työttömien häpeäpaalun jatkeeksi. Otanko jo valmiiksi perusilmeeksi "anteeksi, kun olemassa" vai kuljenko pää pystyssä näyttäen, että, kyllä, itsetunto on kunnossa ja pienen ihmisen ego jatkaa kasvuaan? Valitsen jälkimmäisen, kävi miten kävi.

Pääsen nauttimaan kaikesta siitä, mitä hallitus on pikku hiljaa lupaillut. Ansiopäivärahan kesto lyhenee, päivärahan veroprosentti on kohtuuton (pitääkin aikanaan muistaa pirauttaa kaverille eli verotoimistoon), koulutustukia leikataan ja listahan on loputon. Olen onnekas, kun minua on muistettu noin monin tavoin. Mikäs tässä ollessa.

Katselen ehkä silmät kiiluen tiettyä työpaikkaa, mutta joku osaaminen saattaa puuttua. Ehkä sen duunin saa kuitenkin maahanmuuttaja, joka meidän verovarojemme turvin koulutetaan kyseiseen työhön. Minähän joudun väistymään, koskapa koulutusrahoja on leikattu ja saatan jopa menettää päivärahan, jos erehdyn opin tielle. Ihanaa, että olen saanut tämän mahdollisuuden maata kotona mitään tekemättä ja ihan hallituksen puolesta. Minulle on näin varmistettu, että ainakin sen 400 päivää vedän lonkkaa.

En minä nyt kuitenkaan alistu moiseen. Koskapa omaan vissiin jonkun ADHD:n, niin huitelin työn ohessa hankkimassa tutkintoja sieltä sun täältä. Tällä hetkelläkin paukkuu uutta putkeen. Kyllä, se oli välillä raskasta ja ihan oikeasti teki mieli monta kertaa pistää homma poikki. Mitä järkeä oli yleensäkään väsyttää itseään, kun oli vakaa työnantaja eikä huolta huomisesta?

Sitten koitti se päivä jolloin Suomi painettiin suohon. Työnantajani joutui tunnustamaan tappionsa ja näin vaatetusala on Suomessa kohta muisto vain. Tämä ammattikunta häviää tästä maasta pikku hiljaa, kun kauppaliikkeet teettävät asusteensa riistomaissa, mutta se on sitten toinen juttu. Lähden siis minäkin kilometritehtaalle.

Vaikka homma on kurja ja hatuttaa ja sapettaa, niin tänään koin jotain perin kummallista ja ihmeellistä. Ei se tulevaisuutta vielä yhtään mihinkään muuta, mutta pää pystyssä ja selkä suorana kuljin loppupäivän, myöskin vähän hämilläni.

Keiteleen kunta kera työnantajani järjesti semmoisen haastattelutilaisuuden, johon kipiteltiin itsekukin kerrallaan. Haastattelijana toimi Mikko Heickell, http://koulutusheickell.fi/ , jota oman käyntini jälkeen suosittelen ihan jokaiselle. En edes osannut ajatella kaikkia osaamisiani vahvuuksinani. Kun hän kokosi kokemukset, koulutukset, ym., niin vasta sitten itse tajusin, että helkkari, minähän taidan olla ihan ok. Samalla tuli niin mahtavia neuvoja ja vinkkejä työnhakuun, että melkeinpä minäkin suulas vaikenin silmät pyöreinä. Sanoin, että ikäni puolesta käy kyllä niin, että nuoremmat painaa saparot viuhuen ohi, niin että helähtää. Mikko oli sitä mieltä mieltä, että ei se aina ehkä niin mene. Tässä tosin päästään sitten siihen, että eläkeikääni nostettiin ja sehän on nuorilta pois, minun on pakko tunkea väliin sotkemaan pakkaa. Mutta, iso kiitos kunnalle, TA:lle ja Mikolle!

Jatkan matkaani uskoen huomiseen. Jatkan matkaani pää pystyssä. Jatkan matkaani itseeni luottaen.

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaa saa antaa periksi. -Vilijonkka-

images.jpg